Happonen-sukuvaakuna

Ajatuksia sukumme vaakunasta

Oi maa - oi metsä - oi järven raikas ranta. Riemuhuuto, Luojamme lahjoista. Rukous, välttyäksemme itsekkyyden turmelukselta. Siellä, missä elämä alkaa, itävät ensin puut. Muinoin metsät olivat kehtomme, kotimme, hautamme. Ehkä nyt on toisin.

Metsäiset erämaat haastoivat ihmiset - suvun kamppailuun ennen kuin taipuivat pelloiksi, asunnoiksi, ravinnoksi ja lämmöksi. Salli ottaa maapohjan ikään kuin omaksi, mutta se oli vain lainaa, lyhyempää tai pitempää. Aika ja elämän liike pitivät siitä huolen. Elämä oli ainaista aherrusta, miltei yhtämittaista arkea, jossa päivät olivat toistensa kaltaisia. Ilmaiseksi ei ollut lupa ottaa - ahkeruus palkittiin - erämaa ei suosinut velttoutta. Ihmisen ja suvun selviytymiskykyä punnittiin alituisesti.

Sorron vuosina syvällä koskemattomien metsien suojassa nousivat piilopirtit, toisten kaatuessa taistelujen melskeissä. Suvun jatkuvuus vaati uhrinsa. Metsien ylevässä rauhassa esivanhempiemme sallittiin kokea hartautta, kunnes oli aika irroittaa otteensa elämästä, kuten puiden lehdet leijaillessaan kevyesti leposijoilleen. Tuulikannel soi puissa - on meillä uusi koti, kaikki hyvin. Miksi kuljette silmin kyyneltyvin? Niin kuin ennen voimissamme te meidät muistakaa.

Lukematon on ihmisten joukko, puita monin verroin suurempi. Ihmiset hallitsevat - puut palvelevat. Tässä ominaisuudessa ne ovat saavuttaneet täydellisyytensä. Puut eivät siirry koskaan juuriltaan vaan kestävät myrskyt ja sateet, kylmät ja kuivat kaudet. Ne opettavat meitä panemaan vastaan. Ne ovat meille esimerkkinä kestävyydestä.

Jokaisella puulla on omat erityispiirteensä ja viehättävyytensä. Ihmismieleltä vaaditaan erityistä herkkyyttä aistiakseen sen luomistyön hengen, joka luonnon avarissa huoneissa vallitsee. Niihin saleihin ei ylpeillä ole asiaa. Neitseellisessä luonnossa ihminen on Luojansa edessä.

Vaakunamme aihe, metsämänty (pinus sylvestris), on pohjoisten metsien selviytyjä. Voimakkaan, syvälle tunkeutuvan pääjuurensa ansiosta se kykenee selviytymään vaatimattomissakin maasto-olosuhteissa. Jos on saatavissa riittävästi auringon valoa, vaakunapuumme on valmis juurtumaan ja kasvamaan lähes missä olosuhteissa hyvänsä, sekä kestämään pohjoisen luontomme ääriolosuhteet.

Vuosisatojen aikana on sopeutumisen historialliset geenit istutettu meihin, mistä olemassaolomme yhtenäisenä sukuna on todisteena. Oli kerran aika juurtua Karjalaan. Oli kerran aika juurtua Savoon. On tullut aika juurtua muille valituille paikoille.

Vaakunan männyt ovat liitossa keskenään vahvan juuristonsa ja alaoksiensa kautta. Tämä yhteensulautuminen edustaa kahden erilleen joutuneen sukuhaaran, Happonen-Happo, läheistä sukulaisuutta. Juurien yhdistyminen johtaa ajatuksemme yhteisiin esivanhempiimme Karjalan Suojärvelle, kun taas yhdistyneet alaoksat, ikään kuin käsikkäin, johdattavat sukuhaarat astumaan yhteiselle tielle, jota kulkemalla luomme yhteisistä tarpeistamme lähtevää uutta. Ylemmillä oksilla, käpyjen salaisissa kammioissa, valmistautuvat sukumme tulevat ahertajat astuakseen vuorollaan esiin työtämme jatkamaan.

Vaakunamme päänsuojusta koristaa suovehka (calla palustris), joka on rantamaiden ja korpimaisemien kasvi. Sellaiset maisemat olivat ominaisia suurelle Suojären maakunnalle, jota nykyisen tietomme mukaan ovat esivanhempamme pitäneet rakkaana kotiseutunaan. Metsämänty ja suovehka muistuttavat meitä niistä kohtalokkaista katovuosista, jolloin leipä leivottiin pettujauhoon.

Vaakunan värit - musta, kulta, punainen ja hopea - ovat yhdistyneinä Savo-Karjalan värejä ja korostavat molempien kotiseutujen yhdenvertaista asemaa meidän sydämissämme.

Oi maa - oi metsä - oi järven raikas ranta.

Seppo Happonen